Alkusana
Arvoisat ystävät! Esittelemme tässä teille uuden hankkeen – Oppikirjojen sähköinen kokoelma Karjalan kansojen kielillä. Alkuvaiheessa on valittu noin 300 1920-50-luvulla julkaistua oppikirjaa Karjalan Tasavallan Kansalliskirjaston kokoelmasta. Nyt on digitoitu luettelon 166 julkaisua. Hanke toteutetaan yhteistyössä Venäjän Tiedeakatemian Karjalan Tiedekeskuksen Kielen, kirjallisuuden ja historian instituutin kanssa. Hankkeeseen on liittynyt myös Karjalan Tasavallan opetusministeriö. Kokoelmaamme on lisätty nykyaikaisten oppikirjojen ja julkaisujen 20 sähköistä kopiota, joita voivat käyttää karjalan ja vepsän kieltä opiskelevat ihmiset.
Annetaan puheenvuoro historian tohtorille Olga Pavlovna Iljuhalle (Karjalan Tiedekeskuksen Kielen, kirjallisuuden ja historian instituutti).
Koulun oppikirjat ovat erityisiä kirjoja. Nykymaailmassa kouluopetus on tullut lähes yleiseksi, näin ollen suuret kohortit opiskelijoita lukevat ne alusta loppuun. Oppikirja levittää virallisia tietoja, jotka vaikuttavat massatietoisuuden ja populaarikulttuurin muodostumiseen. Nimenomaan siitä syystä vanhat oppikirjat herättävät sekä opettajien ja historioitsijoiden että sosiologien, kulturologien, historiallisen antropologian ja sosiolingvistiikan asiantuntijoiden huomiota. Koulun oppikirjoja voi pitää aikuisten lähetyskirjeenä lapsille, ne sisältävät sekä selkeitä että piilotettuja merkityksiä.
Nyky-Venäjällä julkaistaan oppikirjoja, joita käytetään sekä kouluissa koko maassa, että myös tietyille alueille tarkoitettuja. Niitä julkaistaan sekä pääkaupungeissa että alueellisissa kustantamoissa, yleensä niiden luomiseen osallistuu paikallisia kirjoittajia. Näiden julkaisujen joukossa on kotiseutuopin kirjoja ja oppikirjoja, joiden avulla opiskellaan tietyllä alueella asuvien kansojen kieliä.
Alueellisen oppikirjan historia heijastaa toisaalta muutoksia opetusjärjestelmässä, ja toisaalta maan kansallispolitiikkaa eri aikoina. Karjalassa sellaisten kirjojen julkaiseminen juontaa juurensa 1800-luvulta. Huomattava tapahtuma tuon ajan oppikirjan historiassa on vuonna 1894 Arkangelissa ilmestynyt Aaapinen Kemin kihlakunnan karjalaisia varten, joka oli tarkoitettu seurakunnan kouluille. 1900-luvun alussa ilmestyi vielä kaksi aapista karjalaisia lapsia varten, toinen ilmestyi vuonna 1907 Suomessa ja toinen vuonna 1915 Venäjällä, mikä heijasti molemminpuolista kulttuurista ja ideologista kiinnostusta raja-Karjalaa kohtaan.
Neuvostokauden aikana kansallinen kielipolitiikka muuttui jyrkästi, silloin pyrittiin vauhdittamaan kansankoulutuksen kehitystä, mm. maan syrjäseuduilla. Karjalassa, jolla oli pitkä raja kapitalistisen Suomen kanssa ja jossa vuosina 1920-1935 vallassa oli ”suomalaisia punaisia”, niin sanottu suomalainen tekijä on vaikuttanut draamatisesti kansallisen kielipolitiikan suuntaan. Tämä vaikutti myös oppikirjan kehitykseen. Karjalan suomalaistamiseen kuului mm. se, että venäjän kielen lisäksi suomen kielelle myönnettiin virallisen kielen asema. 1920-luvun alussa kansallisten (karjalaisten) koulujen opiskelijat saivat valita opetuskieleksi suomen tai venäjän kielen, mutta lukuvuonna 1927/28 karjalaisissa kouluissa alettiin yleisesti muuttaa opetuskieli suomeksi. Tämän prosessin ohella luotiin kiihtyvällä vauhdilla alueellisia oppikirjoja.
1930-luvun alussa tverinkarjalaisille kehitettiin kirjakieltä sekä tehtiin vastaavia oppikirjoja koulun ala-asteelle, mutta Karjalan ASNT:n viranomaiset pitivät opetuskielen muuttamista karjalaksi järjettömänä, lisäksi sitä esti objektiivinen vaikeus, eli karjalan kielen kolmen murteen olemassaolo. Suomenkielisten oppikirjojen tekijöiden joukossa olivat Urho Tuurala, Viktor Salo, Aune Rautio, Maija Gulling. 1930-luvun puoliväliin mennessä lähes kaikki suomen kieltä opiskelevät ryhmät saivat omia oppikirjojaan. Suhteet länsinaapuriin kuitenkin pahenivat, ja sodan kynnyksellä suhtautuminen ”porvarillisen Suomen” kieleen muuttui rajusti. 1930-luvun lopussa ”vihollisen” kieltä karkoitettiin karjalaisista kouluista, monia oppikirjojen tekijöitä vainottiin.
1930-luvulla julkaistiin myös vepsän kielen oppikirjoja, jotka perustuivat latinalaisiin aakkosiin. 1932-1937 välisenä aikana opetusta vepsän kielellä tapahtui vepsäläisissä kylissä Leningradin alueella, ja Karjalan ASNT:ssa se aloitettiin vasta vuonna 1937, mutta samana vuonna se lakkautettiin sekä Karjalassa että Leningradin alueella.
Vuonna 1937 hyväksytty Karjalan ASNT:n perustuslaki määritteli tasavallan virallisiksi kieliksi kolme kieltä, eli karjalan, venäjän ja suomen, mutta jo vuonna 1938 tehtiin perustuslain muutos, jonka tuloksena suomen kieli menetti virallisen kielen asemansa. Karjalaisissa valtionkouluissa suomen kieli korvattiin viipymättä kyrilliseen kirjaimistoon perustuvalla ja suurelta osin keinotekoisella ”yhteisellä karjalan kirjakielellä”. Vuosina 1937–39 karjalaiset koulut saivat uudet oppikirjat, ja suomenkieliset oppikirjat tuhottiin.
Seuraavat muutokset Karjalan kielipolitiikassa tapahtuivat vuosina 1939-1940 talvisodan aikana. Neuvostoliitolle luovutettiin jotkut Suomen alueet, ja suomen kielelle syntyi uutta kysyntää. Oppikirjoja ”karjalan kirjakielellä” lopetettiin. Karjalais-Suomalaisen SNT:n perustuslaissa, joka hyväksyttiin 9. heinäkuuta 1940, suomen kieli julistettiin uuden neuvostotasavallan toiseksi viralliseksi kieleksi venäjän kielen jälkeen. Vuosina 1940-1941 koulun ala-astetta varten julkaistiin jopa useita kymmeniä oppikirjoja, mutta Suuri isänmaallinen sota jarrutti tätä työsuuntaa. Ensimmäisinä sodanjälkeisinä vuosina suomen kieli taaskin sai tukea, koska sitä vaativat poliittiset näkökohdat. Kun vuonna 1956 Karjalais-Suomalainen SNT muutettiin Karjalan autonomiseksi sosialistiseksi neuvostotasavallaksi, suomen kieli menetti virallisen kielen asemansa. Syksyllä 1958 karjalaisten ja suomalaisten lasten suomen pakolliset kieliopinnot peruutettiin.
Vasta 1960-luvun toisella puoliskolla suomen kieli lisättiin opetusohjelmaan vieraana kielenä. Silloin ilmestyi Neuvostoliiton ensimmäinen kotiseutuopin oppikirja (lukukirja) nimeltä Alakoululaisille Karjalasta, kirjasta on otettu kolme painosta (vuosina 1967, 1970 ja 1978, tekijät A. G. Bljudnik, R. I. Kotova, G. P. Ogienko). Sitten muiltakin kirjoittajilta ilmestyi sekä historia- ja kulttuuriaiheisia että luonnontieteellisiä kirjoja. On mainittava uudenlaisten oppikirjojen ja opetusmateriaalien tekijät L. I. Shitikova ja N. P. Kutkov.
Uusi vaihe karjalan ja vepsän kielen oppikirjojen julkaisemisessa liittyy 1980-luvun toisen puoliskon perestroikan ja glastnostin kauteen (suom. uudelleenrakentamisen ja julkisuuden kauteen), kun alettiin puhua avoimesti näiden kielten tarpeellisesta elvyttämisestä.
Neuvostoliiton tiedeakatemian Karjalan haaraosaston Kielen, kirjallisuuden ja historian instituutin sekä Petroskoin valtionyliopiston kielentutkijat T. P. Boiko, N. G. Zaitseva, P. M. Zaikov, M. I. Mullonen, L. F. Markianova ja kouluopettajat ja -metodistit rupesivat valmistamaan aapiskirjoja ja oppikirjoja ja laatimaan krestomatioita. Tämä työ jatkuu vielä tänäkin päivänä, sen lisäksi tutkitaan karjalan ja vepsän kielen kielioppia, kehitetään kirjakieltä mm. kouluopetuksen tarpeisiin.