Suomen kieli ja suomalaiset Karjalan tasavallassa. v 2016
03. toukokuuta Helsingissä pidettiin seminaari aiheesta Suomen kieli ja suomalaiset Karjalan tasavallassa. Tapahtuma sai alkunsa Venäjä-Suomi-seuran ja Karjalan liiton aloitteesta. Tässä on karjalaisen kirjailijan, kääntäjän, kustantajan ja Karjalan Kansalliskirjaston työntekijän Jaana Zhemoiteliten artikkeli.
Merkillistä, että sen aiheinen seminaari järjestettiin juuri Suomessa. Meillä päin ongelma on olevinaan poistettu: suomen kieli Itä-Karjalassa heitti veivinsä, eikä tämä tunnu vaivavan ketään. Vaikka vielä noin viitisentoista vuotta takaperin pelkkä ajatuskin olisi koettu vaarallisena, mainitsemattakaan siitä, että 1980-luvulla yhä toivottiin lapsien voivan lukea suomea äidinkielenä. Meitä, Petroskoin yliopiston suomen kielen ja kirjallisuuden osaston 1980-luvun opiskelijoita, koulutettiin juuri äidinkielin opettajiksi. Suomi tuntui silloin äärettömän paljon kaukaisemmalta, kuin tänään, länsiparatiisin kaltaiselta maalta, jossa myynnissä sai vapaasti farkkuja ja lenkkareita, eikä ruokakaupoissa tarvinnut jonottaa tuntikausia, eikä makkaran ostamiseen niinikään tarvinnut elintarvikekuponkeja.
Vaikka harva yliopistosta valmistunut pyrki siihen aikaan opettajaksi, silti suomen kieli oli vielä niin sanotusti 'hyvin hengissä', mikä näkyi mm. Karjalan kirjailijaliiton järjestämissä iltamissa, joita vitettäessä juotiin aitoa suomalaista kahvia ja puhuttiin tarkoituksella pelkkää suomea.
Silloinen Petroskoi erottui muista venäläisistä kaupungeista edukseen juuri siten, että siinä oli läsnä länsimaisia vaikutteita. Êyse ei ollut àinoastaan kaksikielisistä opastuskylteistä, siis sekä venäjäksi, että suomeksi, vaan jonkinlaisesta yleisestä siisteydestä ja väestön hillitymmästä käytöksestä kansan kollektiivista temperamenttia tarkoittaen.
Suomalaisten muutettua Suomeen päättyivät niin siisteys, kuin maltillisuuskin, vaikkei paikkakuntamme normittomuuksien kasvua virallisesti yhdistettykään suomalaisväestön poislähtöön.
Seminaarissa esiintyivät historian tutkijat – Pekka Kauppala, Markku Kangaspuro, Antero Uitto ja kääntäjä Toivo Tupin. He kertoivat, milloin ja miksi suomalaiset olivat tulleet Karjalaan ja miten vaikuttaneet tasavallan kulttuuripolitiikkaan. Neuvostovallan ensimmäisinä vuosina Karjalan työkommuunista tuli sivistynyt seutu, kun suomalaiset tekivät suurta työtä lukutaidottomuuden poistamisen eteen karjalaisten keskuudessa. Joka vuosi Kirja-kustantamosta ilmestyi kymmeniä suomenkielisiä kirjoja, Petroskoissa alkoi toimia suomenkielinen teatteri. Nämä tosiasiat ovat Karjalan asukkaiille tunnettuja, etenkin sen keskipolven edustajille. Suomessa sen sijaan ne ovat jotenkin outoja. Jotkut jopa tosissaan luulevat, että ennen sotia Petroskoi oli suomalainen kaupunki. Samoin meilläkin päin eräät sivistyneetkin ihmiset erehtyvät joskus kuvittelemaan, etteivät suomalaiset astuneetkaan sotien aikana vanhan rajan yli.
Karjalan viimeisenä suomenkielisenä kirjailijana minä kerroin seminaarissa Karjalan suomenkiålisestä kirjallisuudesta, jota voi verrata Tuonelan jokeen. Tuonelan tumma joki erottaa suomalaisessa mytologiassa Tuonelan elävien maailmasta.
Neuvostokarjalan suomalaiskirjailijoiden ensimmäinen sukupolvi koki kovan kohtalon, niiden joukossa oli Karjalan kirjailijaliiton perustajakin Jalmari Virtanen. He kokivat syytöksiä natisonalismista, pidätyskiä, ammunteloituksia, jopa kirjojen polttamista.... Tutkijakirjailija Antero Uitto on paraikaa keräämässä kirjaharvinaisuuksia, l. 1920-1930-luvulla Neuvostoliitossa julkaistuja suomenkielisiä kirjoja. Joskus tapaa sellaisiakin venäläisklassikkojen painoksia, joissa suomennosten alta puuttuvat suomentajien nimet. Tällöin on melko varmaa, että nimet on pyritty tuhoamaan pyyhkimällä ne kansan muistista. Tosiasia on kuitenkin se, että ennen sotia tehdyt suomennokset ovat olleet juurikin parhaita aina tähän päivään mennessä!
Êuvaavana esimerkkinä Taisto Summanen onnistui julkaisemaan eläessään peräti yli 20 runoteosta. Pahaenteiset pohjakivet kohosivat Tuonelan joen syvyyksistä monen vuosikymmenen ajan runoilijan kuoleman jälkeenkin: 1980-luvun loppupuolella jo harva Karjalan asukas pystyi lukemaan Summasen runoutta suomen kielellä. Nykyään lukutaitoisia on sitäkin vähemmän.
E. Jakobson, eli Eugeni Bogdanov, lienee viimeinen Karjalan runoilija, jolle suomi on äidinkieli. Karjalan etnofuturismin perustaja ja sen ainoa edustaja asuu nyt Suomessa. Näin odottamatta minusta tuli Karjalan EHKÄ viimeinen suomenkielinen kirjailija. Òuntuu jotenkin jännältä fakta, joka on havaittu viime vuosien aikana: kaikki suomeksi kirjoittavat karjalaislähtöiset kynäniekat ovatkin joko Suomessa tai Tuonelassa.
Näin päättyi suomalaisten lähes satavuotinen taival Karjalassa.
Nykyään Helsinkikin on aika toisenlainen kaupunki, kuin 25 vuotta sitten. Suomalaiseen leipään, joka oli joskus kova kuin itse elämä, on lisätty itämaisia mausteita, taikina on alustettu siirtolaisten tummin sormin. Mitä he etsivät tästä karusta ja alakuloisesta maasta? Ehkä parempaa osaa. Mutta löytyykö se Pohjantähden alta? Vielä noin 25 vuotta sitten joka toinen suomalainen naama suorastaan säteili niin päivänselvää tyytyväisyyttä, että mieleen se toi heti: olemme keksineet onnen!.. Kukaan ei tietystikään tästä onnesta räpäyttänyt silmää, mutta oletettiin, että Suomessa oli jo rakennettu pienparatiisi.Valitettavasti pysyvyyskään ei suinkaan ole pysyvää, eikä suomalaisrodun puhdasverisyys niinikään ole siinä poikkeuksena.
Suurimpiin Helsingissä koskaan saamiini vaikutelmiin lukeutui eräänlainen mahtava hengenvapauden tunne: saihan kaupungin kirjastoista vapaasti Nietzschen, Freudin ja Jungin teoksia! Meillä päin kun nääs Nietzscheä lainattin vain erikoisluvilla - jonkun puoluesihteerin tai muun vastaavan korkea-arvoisen pomon - ei enää niin väliä. Hassua, mutta näiden samojen edellä mainittujen ajattelijoiden tismalleen sama teosvalikoima löytyy tänä päivänä myös jopa Kurkijoen kyläkirjaston hyllystä. Entä mitä sitten? Ovatko nuo herrat vihdoin onnistuneet saamaan ihmiskunnan vakuutetuksi? Kukaan ei jotenkin näytä huutavan enää mielessään: olemme keksineet onnen, vaan pikemminkin päivastoin - yhä useampi pelkää elämästä eteenpäin.
Näyttäisi siltä, kuin lähimenneisyydessä joku olisi vahingossa astunut perhosen päälle jossakin Neuvostoliiton ja Suomen entisen rajan tuntumilla, mistä lähtien elämä onkin mennyt päin mäntyä.