Oktjabrina Voronova. Murmanskin alue
Oktjabrina Voronova syntyi 6. lokakuuta 1934 Murmanskin alueen Lovozron piirin Tšalmny-Varren kylässä. Ensimmäinen saamelaisrunoilijatar oli poronhoitajasukua. Hänen äitinsä Klavdia Matrjohina oli tšuminhoitajana – hän teki ruokaa ja korjasi vaatteita. Myöhemmin suuren isänmaallisen sodan aikana hän toimi postinkantajana. Runoilijattaren isä kulki porolaumojen mukana ja sota-aikana taisteli rintamassa.
Oktjabrinan kotikylässä oli vain alakoulu, siksi hänen valmistuttuaan neljänneltä luokalta heräsi kysymys siitä, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Hän voi joko jäädä Tšalmny-Varreen päästäkseen töihin ja auttaakseen perheenjäseniään sekä kieltäytyä koulutuksen jatkamisesta tai muuttaa sinne, missä oli mahdollista opiskella. Pieni Oktjabrina teki valintansa ja lähti Lovozeron sisäoppilaitokseen. Valmistuttuaan siitä hän pääsi opiskelemaan Leningradin Herzenin pedagogiseen instituuttiin. Instituutin jälkeen hän ei jäänyt Leningradiin vaan päätti palata vuonna 1958 Kuolan maalle Lovozeroon. Siellä hän oli töissä kirjastoissa ja kouluissa.
Oktjabrina Voronova tunsi aina syvää ja voimakasta yhteyttä pohjoiseen; hän ei kestänyt ajatustakaan siitä, että asuisi jossain muualla. Hän rakasti siellä kaikkea: Lovozeron laajoja tundria, kitukasvuisia puita ja solisevia puroja.
Sydämien kautta virta
ikuisena kiiruhtaa.
Virma-joki, kirkas Virma.
Minun Virma, kotimaa!
(Virma, suomentanut Armas Hiiri)
Kaikissa hänen teoksissaan näkyy rakkautta pohjoiseen, saamelaisiin sekä arktisen alueen jokaiseen, vaatimattomaankin ja huomaamattomaan kolkkaan. On ihailtavaa, kuinka hellyydellä hän kirjoitti kotiseudustaan – ankarasta ja armottomasta maasta, josta voisi olla vaikea puhua niin lämpimin tuntein. Oktjabrina onnistui tuomaan saamelaisten lauluihin ja kansantarinoihin – jotka olivat hänelle rakkaita jo lapsuudesta saakka – runollista sointua.
Puita ahneesti syö tuli silkkinen,
sinä (hiiliä koukulla liikutellen)
niitä sanoja muistelet,
jotka lohduttaa:
päivä, tundra ja joki,
äiti, isä ja maa.
(Oman äänensä jokainen omistaa... Suomentanut Armas Hiiri)
Näin esimerkiksi syntyi hänen teoksensa Tšahkli, joka kertoo taigan syvyyksissä asuvasta satumaisesta tontusta. Hänen teoksensa kuvaavat kuitenkin muutakin kuin vain luontoa ja kansanperinnettä; runoilija käsitteli syvällisesti myös sellaisia teemoja kuin sota, työ, orpous ja ihmiselämän tarkoitus. Hänen ensimmäinen runokokoelmansa Snežnitsa ilmestyi vuonna 1986. Se oli vain alku – vuonna 1987 ilmestyi Volnaja ptitsa, vuonna 1989 Tšahkli ja vuonna 1990 Jealla. Useita Oktjabrina Voronovan kirjoja julkaistiin hänen kuolemansa jälkeen.
Ensimmäisen saamelaisrunoilijattaren toiminta ei rajoittunut vain runoihin. Oktjabrina Voronova oli mukana laatimassa alakoulun oppikirjoja sekä saamen kielen aapista ja oli yksi Slaavilaisen kirjallisuuden päivän ja Saamesanan juhlapäivän perustajista. Lisäksi Voronova oli ensimmäinen nainen, joka valittiin Neuvostoliiton kirjailijaliiton Murmanskin osaston jäseneksi.
Kun puhutaan Voronovan toiminnasta ei voi olla mainitsematta Vladimir Smirnovia, Neuvostoliiton kirjailijaliiton jäsentä, Voronovan saamelaiskielisten runojen venäjäntäjää. Ilman hänen työtään saamelaisrunoilijattaren koskettavat säkeet eivät olisi koskaan tavoittaneet venäläistä lukijaa. Ja ilman hänen muistelmiaan – jotka ovat säilyneet Murmanskin alueen valtionarkistossa – olisi nykyään mahdotonta muodostaa kokonaiskuvaa Oktjabrina Voronovan elämästä. He tutustuivat toisiinsa vuonna 1975, ja muutaman vuoden kuluttua aloittivat yhteistyönsä. Snežitsa-kokoelma ilmestyi nimenomaan Smirnovin kääntämänä. Myöhemmin Smirnov kirjoitti runoilijattaresta artikkelissa Lepopaikka matkan varrella, joka julkaistiin Sever-lehdessä vuonna 1991:
– Oli 1980-luvun puoliväli, kun saamelaisrunoilija Oktjabrina Voronovan nimi vakiinnutti nopeasti ja vankasti asemansa alueen kirjallisessa elämässä – tai, rohkeammin ilmaistuna, koko luoteisen alueen, ellei jopa koko maan kirjallisessa elämässä. [...] Oktjabrina Vladimirovna Voronovan lyhyt elämä oli uroteko oman kansansa kulttuurisen kehityksen ja henkisen uudestisyntymisen hyväksi.
18. kesäkuuta 1990 Oktjabrina Voronova kuoli, mutta kokoelmiensa ilmestyminen jatkui. Vuonna 1995 Revdan kylään avattiin Voronovan saamelaisen kirjallisuuden ja saamen kirjakielen museo. Vuonna 2006 perustettiin Voronovan palkinto, joka myönnetään Pohjolan alkuperäiskansojen elämästä kirjoittaville.
Murmanskin alueen valtionarkistossa säilyy Smirnovien perhearkisto, jossa on Vladimir Smirnovin muistelmia Oktjabrina Voronovasta, Voronovan valokuvia ja runojen käännöksiä. Arkiston tietokirjastossa on runoilijattaren kirjoja ja eri vuosina ilmestyneitä lehtiä, joista voi löytää Voronovaan liittyviä artikkeleita.
Murmanskin alueen valtionarkiston työntekijä A. Almazova
Materiaali on otettu Murmanskin alueen valtionarkiston kotisivuilta
Oktjabrina Voronova Kuolan Pohjola –sähköisessä kirjastossa