Karjalan kieli ja maailman kaunokirjallisuus. Uusi vuorovaikutusmalli
Marraskuussa 2018 Karjalan tasavallan Kansalliskirjastossa on käynnistynyt uusi hanke, joka yhdistää kirjallisuus- ja kielisuunnan sekä kansallisen komponentin. Viimeksi mainittu näkyy hankkeen nimessä – Vieras/Oma.
Tällä sanaparilla voidaan kuvata karjalan kielen asemaa hankkeen osallistujien eli aikuisen yleisön kannalta, joka opiskelee karjalan kieltä kielikursseilla. Kurssilaiset ovat eri syistä kiinnostuneet kielestä. Toisilla se on pyrkimys palauttaa lapsuudessa karjalaa puhuneiden isovanhempien ja vanhempien piirissä kehittynyttä osaamista. Toiset tulevat kursseille, koska heillä ei ole mahdollisuutta ylläpitää äidinkielensä osaamistasoa arkielämässä. Lisäksi on myös ihmisiä, jotka eivät koskaan osanneet karjalaa, mutta pitävät sitä kauniina ja soinnukkaana ja haluavat opiskella kotiseutunsa Karjalan kieltä.
Nämä pyrkimykset ovat yhdistäneet eri-ikäisiä ja eri ammatteja harjoittavia ihmisiä kurssilaisten joukkoon, joka on jo muutamaa vuotta opiskellut kursseilla, missä opettajana toimii livvinkarjalaa osaava Tatjana Baranova. Syksyllä 2018 ehdotettiin, että viikoittaisia oppitunteja monipuolistetaan järjestämällä kirjallisuus- ja kieliaiheisia kokouksia Kansalliskirjastossa.
Hankeidea perustuu molemminpuoliseen kiinnostukseen: kurssiohjelmaa haluttiin täydentää uusilla keskusteluaiheilla ja kirjoilla, ja kirjasto on aina kiinnostunut uusien asiakkaiden houkuttelemisesta ja on valmis tarjoamaan sekä rikasta kirjakokoelmaansa että myös sivistysohjelmia.
Ja kuten usein tapahtuu, aloitteen lähtökohtana oli myös se, että hankkeen alullepanijat eli kielen opettaja ja kirjastonhoitaja tunsivat henkilökohtaisesti toisensa. Kiinnostus uudesta asiasta, yhteinen pyrkimys, valmius huomioida osapuolten toiveita ovat tärkeitä idean menestyvää toteutusta varten.
Marraskuusta 2018 alkaen kurssilaiset ja opettajat ovat käyneet kirjastossa kuukausikokouksissa. Puolitoista tuntia kestävä ohjelma rakentuu seuraavasti. Kirjaston työntekijä kertoo sen kirjailijan elämästä ja tuotannosta, jonka teos on aikaisemmin valittu oppitunnin aiheeksi. Luennolla on koulutustavoite: tiedot kirjailijasta, hänen elämänsä tapahtumista ja sitaatit elämäkerroista auttavat kuulijoita näkemään teoksen uudessa valossa. Kertomus päättyy tietoihin tekstistä, josta keskustellaan myöhemmin. Osallistujat ilmaisevat henkilökohtaiset mielipiteensä lukemastaan teoksesta, keskustelevat yhdessä kirjastonhoitajan kanssa sankareista, juonesta ja ideasta. Sitten alkaa ohjelman kieliosa: osallistujat tekevät työtä karjalaksi käännetyn teoksen parissa. He suorittavat tehtäviä, jotka kielen opettaja on valmistanut heille: lukevat ja kääntävät lauseita, vastaavat tekstiä koskeviin kysymyksiin karjalaksi, tutustuvat uusiin sanoihin, saavat tekstiin perustuvan kotitehtävän, jota he yleensä käsittelevät seuraavalla kurssitunnilla.
Se on kokouksen ohjeellinen rakenne, mutta muutokset ja poikkeukset voivat tapahtua. Lisäksi niiden on tapahduttava. On tärkeää, että ohjelma olisi elävää, mielenkiintoista ja vuorovaikutteista. Pitää huomioida, että ihmiset tulevat kirjastotunneille vapaa-aikanaan, illalla työpäivän jälkeen, ja kirjastonhoitajasta riippuu, viettävätkö he seuraavat puolitoista tuntia mielellään ja kiinnostuneina. Siitä syystä ohjelma vaihtelee teoksesta riippuen.
Lisäksi sellaista tapahtumamuotoa käytetään ensimmäistä kertaa, ja on oikeaa ja tarkoituksenmukaista kokea erilaisia menetelmiä. Niin yhdessä ensimmäisistä kokouksista opettaja ehdotti, että osallistujat kertovat karjalaksi, mitä he ovat oppineet edellisellä kerralla amerikkalaisesta kirjailijasta O. Henrystä. Selviytymään tästä vaikeasta tehtävästä auttoi venäjänkielinen esitelmä, jonka kirjastonhoitaja esitti kertoessaan kirjailijasta. Joskus teoksen teksti ja sen historia itse antavat uusia tehtäviä. Esimerkiksi eräässä kokouksessa kirjastonhoitaja kertoi, että H. C. Andersenin Peukalo-Liisa –sadun venäjännös (venäjäksi Djuimovotška, tuuma -sanasta) kauneudestaan huolimatta piilottaa tärkeän semanttisen osan, joka sisältyy kirjan ja sankarin alkuperäiseen nimeen. Tanskalaisessa sanassa Tommelise on sana tommel (peukalo), toisin sanoen tässä sekä vertaillaan korkeutta että myös korostetaan erilaisuutta, eroavuutta muista. Ohjelman osallistujien piti miettiä sitä, miten sadun tanskankielinen nimi voidaan kääntää karjalaksi.
Vaikeimman haasteen asettaa kaikille hankkeen osallistujille karjalankielisten käännösten puute. Ohjelmien aikana on ollut erilaisia tilanteita koskien käännöksiä. Esimerkiksi kun kyseessä olivat O. Henryn kertomukset, karjalankielistä tekstiä ei ollut olemassa ja opettaja itse laati lyhyeen karjalankielisen kuvauksen ja tehtävät ilman tekstiä. Kun valmistauduttiin H. C. Andersenin satuun perustuvaan oppituntiin, ryhmän jäsen itse teki Peukalo-Liisa –sadun käännöksen livvinkarjalaksi opettajan toimituksellisella tuella. Paras valinta oli Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossu –kirja, koska se on jo käännetty karjalaksi ja julkaistu erillisenä kirjana (Peppi Pitkysukku, kääntäjät Tamara Štšerbakova ja Aleksei Ruuskanen). Valitettaessa kirjoja hanke ei voi kuitenkaan perustua vain teoksiin, jotka on käännetty karjalaksi. Valitettavasti niitä on niukasti ja tällöin jouduttaisiin supistamaan keskustelevien aiheiden valikoimaa.
Kuten kävi ilmi, keskustelut luetuista teksteistä ovat myös erittäin tärkeä osa ohjelmaa. Nyt arkielämässä on vähän mahdollisuuksia puhua luetusta kirjasta. Yhdessä ensimmäisistä kokouksista kirjastonhoitaja Natalja Mihailova ehdotti, että kurssilaiset jakavat mielipiteitään kertomuksesta pohjautuen tiettyihin kysymyksiin. Nämä ovat yksinkertaisia kysymyksiä, jotka kohdistavat lukijan käsitykseen. Englantilainen nykykirjailija ja tutkija Aidan Chambers ehdottaa, että näitä kysymyksiä käytetään, kun puhutaan kirjallisuudesta. He auttavat jopa lukijoita, jotka eivät ole tottuneet ilmaisemaan lukemaansa liittyvää mielipidettään tai emootioitaan.
Ryhmän jäsenet korostivat myöhemmin, että he kaipasivat sellaisia keskusteluja. Eräs jäsen sanoi, että ystävänsä lukevat paljon, mutteivät koskaan keskustele kirjoista. Toisen jäsenen mukaan hän ei edes muistaa, että häneltä joskus olisi kysytty mielipidettä lukemastaan kirjasta. Eräs kurssilainen vertasi kokouksissa käytäviä keskusteluja tunnettuun televisio-ohjelmaan, missä kirjallisuudentutkijat ja kriitikot puhuvat teoksista. Erona ohjelmasta on taas se, että täällä puhutaan ymmärrettävillä sanoilla.
Lukeminen, ajatteleminen, mielipiteiden jakaminen ja muiden mielipiteiden kuunteleminen ovat yksinkertaisia ja tarpeellisia tehtäviä, joita usein puuttuu elämästämme modernin elämän vauhdin vuoksi. Sellaisen mahdollisuuden antavat kuitenkin kirjallisuus- ja kielikokoukset Kansalliskirjastossa. Vieras/Oma –hanke auttaa sen osallistujia, karjalan kieltä opiskelevia ja osaavia ihmisiä, kokemaan osallisuuttaan maailman kaunokirjallisuuteen.
Natalja Mihailova,
Karjalan Kansalliskirjaston johtava kirjastonhoitaja