Grigori Vereštšagin. Udmurtian tasavalta
Grigori Vereštšagin (kirjailijanimi Udmort, G. V-n, G. V.) on ensimmäinen huomattava udmurttilainen valistaja, udmurtinkielisen kaunokirjallisuuden perustaja, etnografi, 19. ja 20. vuosisadan vaihteen yhteiskunta- ja uskontovaikuttaja.
Grigori Vereštšagin syntyi 11. lokakuuta 1851 talonpoikaisperheeseen Polomin (Ojylin) kylässä Kezin piirissä Udmurtiassa. Hän opi lukemaan ja kirjoittamaan kotikylässään. Valmistettuaan Sarapulin reaalikoulusta hän toimi kymmenen vuotta opettajana Ljalšurin kyläkoulussa, jonka hän itse perusti. Sitten hän jatkoi opettajain toimintaa Sosnovkan, Šarkanin ja Buranovon kylässä.
Grigori Vereštšagin on oman kansansa poika, ja tutustuttuaan tieteisiin hänet vihittiin papiksi. Vereštšagin ei suorittanut uskonnollisia opintoja (seminaarissa tai opistossa), hän suoritti vain lyhennetyn kurssin reaalikoulussa. Siitä huolimatta 23. marraskuuta 1899 Sarapulin piispa Nikodim salli Vereštšaginin suorittaa tentit suorittamatta opintoja ja pitää koesaarnat. 15. elokuuta 1900 Grigori Vereštšagin vihittiin papiksi, hän antoi valan ja hänet lähetettiin Buranovon seurakuntaan.
Vuonna 1906 Grigori Vereštšagin kirjoitti, ettei hän oli votjakki, mutta puhui seurakuntalaisten kanssa sekä venäjäksi että votjakiksi, mikä miellytti kovasti seurakuntalaisia.
Neuvostovallan vakiinnuttua Venäjälle hän oli kirkkopalveluksessa ja jatkoi toimintaansa paikallisessa koulussa sekä edisti uusien ideoiden toteutusta oman kansansa kulttuurisen elpymisen alalla, minkä vuoksi vuonna 1927 häneltä riistettiin pappeus ja oikeus asua papintalossa. Hän ja hänen vaimonsa elivät viimeiset päivänsä nuoremman poikansa Nikolain asunnossa Iževskissä. Grigori Vereštšagin kuoli aivohalvaukseen 27. elokuuta 1930.
Grigori Vereštšaginia luonnehtii yhteiskuntavaikuttajaksi se, että hän oli mukana heimolaistensa sivistyksessä järjestämällä sunnuntaisaarnoja (toimiessaan opettajana), osallistumalla Multanin votjakkien asian oikeudenkäynteihin (yhdessä V. G. Korolenkon kanssa puolustajapuolen asiantuntijana ja etnografina vuosina 1895 ja 1896), Yleisvenäläiseen väestönlaskentaan (1897) väestönlaskijana Glazovin kihlakunnassa, udmurttien I yleisvenäläiseen kokoukseen (Jelabuga, 1918) ja Udmurtian kirjailijoiden ensimmäiseen organisaatiokokoukseen (Iževsk, 1921).
G. Vereštšagin teki ensimmäiset askeleet tutkija- ja kirjailijaurassaan toimiessaan opettajana Ljalšurissa. Täältä keräämien etnologisten aineistojen pohjalta hän julkaisi Pietarissa Keisarillisen maantieteellisen seuran kautta tieteelliset ja kaunokirjalliset tutkielmansa Sosnovkan seudun votjakit (1886) ja Vjatkan kuvernementin Sarapulin kihlakunnan votjakit (1889). Keisarillinen maantieteellinen seura palkitsi nämä työt hopeisilla mitaleilla ja valitsi vuonna 1888 kirjantekijän työntekijäjäsenekseen.
G. Vereštšaginin runo Tšagyr, tšagyr, dydyke (suom. Harmaa, harmaa, kyyhkys), joka ilmestyi toisessa tutkielmassa olevansa muka kansan kehtolaulu, oli ensimmäinen painettu kaunokirjallinen teos udmurtin kielellä. Tämän julkaisun kunniaksi Udmurtiassa ja Moskovassa juhlittiin vuonna 1989 udmurtinkielisen kirjallisuuden 100-vuotispäivää.
G. Vereštšaginin muut runolliset teokset näkivät päivänvalon paljon myöhemmin – vuonna 1924 Gudyri –lehdessä ja Vereštšaginin tieteellisessä ja menetelmällisessä teoksessa nimeltä Votjakin kielen opiskeluopas. Huomattavimmat runot pääsivät julkisuuteen 1970-1980 –luvulla Molot-lehden ja Udmurtian tieteellisen tutkimusinstituutin julkaisujen avulla. Niiden joukossa ovat saturunoelmat Batyr dӥs’ (suom. Urhon vaatteet), Zarni tšoryg (suom. Kultainen kala), Skorobogat-Kaštšei (venäjän kielellä). Kiinnostava proosateos on etnografinen kuvaus Kyläkunnan maanomistus Sarapulin kihlakunnan votjakeilla, joka perustui Ljalšurin kylän aineistoihin ja ilmestyi Vjatkan kuvernementin kalenterissa ja muistokirjassa vuodelta 1896.
Vjatkassa G. Vereštšagin julkaisi myös pienen lehtisen nimeltä Votjakinkielisistä kirjoista (1896). Lehtisessään tekijä analysoi venäjänkielisten tekstien, etupäässä uskonnollisten tekstien, käännöksiä udmurtin kielelle ja todellisuudessa on luonut pohjan udmurtinkielisen kirjallisuuskritiikin ja kirjallisuudentutkimuksen kehitykselle.
Nyt G. Vereštšaginin runot on käännetty venäjäksi, tataariksi, unkariksi, suomeksi ja viroksi.
G. Vereštšaginin teoksia on ensimmäistä kertaa käsitelty tieteelliseltä näkökannalta Udmurtian tieteellisen tutkimusinstituutin Udmurt literatura –tutkielmassa vuonna 1966. Sitten tätä aloitetta jatkoi V. Vanjušev, joka kirjoitti tohtorin väitöskirjansa ja tutkielman G. Vereštšaginista (1995).
Artikkelin kirjoittamiseksi on käytetty aineistoja verkkolähteistä