Päivien aikana suoritetaan seuraavat tehtävät:

• Löytää ja ottaa käyttöön uusia asiapapereita ja historiallisia tietoja tutkija H.M. Loparevista ja hänen perheestään;
• Löytää ja ottaa käyttöön uusia tietoja Samarovo-kylän historiasta ja sen asukkaista;
• Koota yhteen nykyaikaisesta kotiseuduntoiminnasta ja kirjaston kotiseuduntutkimuksesta saadut kokemukset; 
• Kotiseudun kustannusliikkeen analyysi.

Päivien tuloksena oli I piirikunnan Loparevin päivien ainestojen julkaisu.

Päiviin osallistuvat asiantuntijat kirjastoista kotiseuduntutkimuksen alalla, amatöörikotiseuduntutkijat, historiantutkijat, tieteelliset työntekijät Hanty-Mansijskin, Surgutin ja Niznevartovskin museoista.

Loparev Hrisanf Mefodjevits (1862-1918) – historian- ja kotiseuduntutkija.

Hän syntyi köyhään talonpojan perheeseen. Hrisanf Loparev lopetti Tobolskin lukion rahalla, jotka paikkakuntalaiset hankkivat Suuriruhtinaan Aleksei Aleksandrovits matkan aikana Samarovo-kylän kautta. Vuonna 1882 hän päätti opiskelun, sai hopean mitalin opiskelusta ja pääsi Pietarin yliopiston historian ja filologian tiedekuntaan, jonka päätti vuonna 1886. Hän työskenteli Pietarin erilaisissa valtionvirastoissa. Vuonna 1896 hän sai paikkansa Yleisessä kirjastossa. Hrisanf Loparev on noin sadan teoksen tekijä. Loparev asui pääkaupungissa, mutta piti kiinteää yhteyttä Siperian kotiseutuun, hän kävi usein Tobolskissa ja Samarovossa, sekä oli kirjeenvaihdossa. Hän kirjoitti kirjan ”Samarovo. Tobolskin läänin ja piirikunnan kylä. Kronikka, muistelmia ja aineisto sen meneisyydestä”, jolla oli kaksi painosta (1892,1896) ja joka on kotiseuduntutkimuksen esikuvana.

Samarovon kylä.

Vuonna 1637 Irtysin vasemmalle rannalle, paikalle, joka on Obin ja Irtysin yhtymäkohdan lähittyvillä tehtiin Samarovski jam. Se oli Samarovo-kylän alku ja myöhemmin siitä tuli Hanty-Mansijsk. Samarovo-kylä sijaitsi luonnon kauniissa paikassa, jyrkien vuorien juurella, joita peittää tiheä pensasembra. Ensimmäisiä asukkaita oli 50 kyytimiestä perheineen, jotka tulivat Permin, Vologdan ja Aunuksen alueelta. Muut siirtolaiset lähtivät Samarovoon niiden jälkeen. Asukasluku alkoi kasvaa nopeasti. Vuonna 1748 väestönlaskennan mukaan kylässä oli jo 487 kyytimiestä laskematta talonpoikia. Ajurin ammatin lisäksi asukkaat kalastivat, metsästivät ja hoitivat karjaa. Samarovolaiset käyttivät luonnon antimia ja varasivat noin 10 000 puutaasetripähkinää. Paikkakuntalaiset suolasivat sieniä ja poimivat marjoja talveksi.

10. joulukuuta 1930 Yleisvenäläisen toimeenpanevan keskuskomitean puhemiehistö hyväksytti päätöksen kansallisien piirikuntien muodostamisesta SNTL:ssa. Kahdeksaan piirikuntaan kuului Ostjako-Vogulski piirikunta. Sen muodostamisen jälkeen piti perustaa piirikunnan keskus, jossa voitaisiin järjestää hallintoelimet.

Vuoden 1930 heinäkuussa muodostettiin erikoinen toimikunta, joiden tarkoituksiin kului paikan valinta piirikunnan keskuksen rakentamista varten. Hankkeet keskuksen asettamisesta Oktjabskiin tai Surgutiin jätettiin pois, koska Oktjabski sijaitsi kaukana Surgutin ja Kondinin hantista ja mansista samoin kuin Surgut sijaitsi kaukana Berezovinin ja Kondinin asukkaista. Paikka Obin rannalla Irtysin suun lähellä oli rotkoinen maasto, siksi tämäkin hanke ei sovinnut. Silloin toimikunta valitsi rakentamisen paikaksi synkän metsikön, jonka nimi oli Bolshoi Tšeremushnik ja joka sijaitsi viidessa kilometrissa pohjalle Samarovosta, Samarovon vuoren takana.

Täällä oli ikivanha Siperian taiga ja iso setrimetsä. Joulukuussa 1930 taigassa tehtiin suuret linjat, jotka olivat katuina ja kortteleina.

Vuonna 1935 piirikunnan keskuksessa alkoi teiden rakentaminen. Tuli traktori, jota käytettiin juurimisen aikana. Tien piti tulla Ostjako-Vogulskista Samarovoon. Vuonna 1938 katu päällystettiin kivillä. Vuosina 1937-41 uusi voimala ja sahalaitos alkoivat toimia kylässä ja mekaaniset verstaat ilmestyivät Samarovon etelässä osassa. Lentolinja Tjumen – Tobolsk – Samarovo – Berezovo – Salehard yhdisti piirikunnan keskuksen muihin kaupungeihin.

Vuonna 1940 kylälle Ostjako-Vogulsk annettiin toinen nimi Hanty-Mansijsk ja vuonna 1950 se sai kaupungin aseman. Siihen yhdistettiin Samarovo. Kaupungissa rakennettiin nopeasti uusia taloja, uudet kadut ilmestyivät ja yritykset kehittyivät.

Nykyään on vähän esineitä, jotka palauttavat mieleen menneet päivät. Kaupunki kehittää nopeasti ja siitä tulee ei ainoastaan öljyalueen keskus vaan myös liike- ison urheilun ja kansallisen kulttuurin keskus.

Nykyaikaiset asukastalot ja hallintorakennukset, kauniit aukiot ja kadut, ainutlaatuiset urheilu-, kulttuuri- ja koulutusrakennukset ovat hyvässä sopusoinnussa ihanan Siperian luonnon kanssa.